Rather books than boys

Luin Nina Gimishanovan esikoisromaani Tatkon joulukuussa, ja mulla on hyvin ristiriitaiset fiilikset kirjan ja siitä kirjoittamisen suhteen. Tää teksti ei siis varsinaisesti ole mikään kirja-arvostelu, koska Tatko pääsi liikaa ihon alle, jotta voisin kirjoittaa siitä jotain objektiviista ja järkevää (ei sillä että yleensäkään kirjoittaisin mitään järkevää, mutta siis entistä vähemmän tässä postauksessa).

Kirjan sanotaan takakannessaan olevan “romaani kahden kulttuurin väliin putoavista ihmisistä”. Ja niinhän se onkin, siitä sellaisesta ruotsalaisittain “mellanförskapista”, kun on sukua ja geeniperimää kahdessa eri kulttuurissa ja kielessä, joista toista ei oikein tunne ja toiseen ei muiden silmissä ja mielissä sovi sisään. Ja toisaalta siitä kun itse valitsee toisen kulttuurin, maan ja kielen, eikä oikein asetu sinnekään.

Tatko on myös romaani tietynlaisesta isästä, ja sen tietynlaisuuden kanssa kipuilevasta perheestä, tyttärestä erityisesti – ja tämä osa kirjaa on oikeastaan kaikki mikä jäi itselläni mieleen. Toki tämä isäsuhdejuttu on mainitustikin kirjan kantava teema, tarkoittaahan “tatko” isää bulgariaksi, mutta se naamioitiin sellaiseen maahanmuuttajuus- / “vieras”kulttuurikontekstiin, etten ajatellut sen koskettavan itseäni henk.koht. tasolla.

Mutta kyllä se sitten kosketti, koska kirjan päähenkilö Elenan isä muistuttaa hyvin paljon omaani (disclaimer: ei niiltä fyysisesti väkivaltaisimmilta osilta tosin): hänkin on äkkipikainen synkistelijä, joka kenties itse sitä tiedostamattaan karkottaa ympäriltään kaikki muut, saa muut kiemurtelemaan vaivaantuneina ja odottamaan seuraava räjähdystä, ja vie tilasta kuin tilasta kaiken hapen.

Siksi tuntuukin jotenkin hassulta, miten näitä piirteitä Tatkon takakannessa kuvaillaan juuri isän maahanmuuttajuudesta johtuviksi: “Isä on tumma, kiivas ja tuijottaa kohti, hän on liian iso maahan, jossa ihmiset vaikenevat ja kääntävät päänsä pois.” Mun isä ei ole tumma ja hän on syntynyt ja kasvanut tässä maassa, ja silti häntä voisi kuvailla lähes samoin sanoin – kuten varmaan monia muitakin suomalaisisiä voisi.

Luin siis tätä tosi ristiriitaisin tuntein: takakannen perusteella kuvittelin sukeltavani kertomukseen itselleni tuntemattomasta identiteettikipuilusta ja itsensä etsinnästä, mutta sisältö huitaisikin mua haipakkaasti jonnekin tuonne sisimpään, nostaen pintaan kaiken oman kipuiluni omassa suhteessani isään.

Joten suosittelen tätä kirjaa kyllä jos oman isäsuhteen pohtiminen ei tunnu turhan triggeröivältä – tai toisaalta jos sitä juuri haluaa pohtia ja saada perspektiiviä tai samaistumispintaa! Välillä sisältö tuntui vähän toisteiselta ja toisinaan oli vähän vaikea pysyä kärryillä siitä, milloin oltiin nykyajassa ja milloin menneisyydessä, milloin missäkin maassa. Mutta silti Tatko on mielestäni hieno kirja – siinähän tapahtuu siis paljon muutakin kuin isäsuhteen pohdintaa, mutta muut teemat ja tapahtumat jäivät tosiaan omalla lukumatkallani, sattuneesta syystä, tuon isäkipuilun varjoon. Suosittelen lukemaan tästä muidenkin arvioita esim. instagramissa, niissä kirjan ytimeen on päästy paremmin kiinni!

Jos jotain kaipasin kirjaan lisää, niin ehkä sitä isän näkökulmaa, ja perspektiiviä siihen miten paljon juuri maahanmuuttajuus ja Suomessa asuminen ja rasismin kokeminen oli hänen minäkuvaansa, identiteettiään ja käyttäytymismallejaan muovannut.